Muistan paljon enemmän kuin haluaisin - oikeastaan lähes kaiken. Sen piti olla hyvä ilta, hauska ilta. Minä ja ystäväni, nuori ja hento lintulapsi, muutama hyvä elokuva ja epätarkka määrä alkoholia. Kaikki oli hoidossa, järjestelyt tehty, oikeille ihmisille valehdeltu. (Ja jälleen kerran todistetaan, etten opi koskaan. Minun ei pitäisi valehdella, se ei koskaan johda mihinkään hyvään.)
Muistan, että meillä oli hauskaa. Me nauroimme ja juttelimme, pelasimme juomapelejä, joita en ollut edes ajatellut sen jälkeen kun täytin viisitoista. Minä olin elossa, ainakin hetken. Vanha minäni, se vuosien takainen, nosti päätään ja puhui äänelläni, sillä eloisalla ja värikkäällä. Aidolla.
Mutta sitten ääni katosi, ja niin katosi kaikki muukin. Olen ollut useita kertoja se henkilö, jonka perään soitellaan, jota etsitään lumihangesta pakkasyönä, joka antaa itsetuhonsa vaikuttaa koko ympäristöönsä - mutta koskaan en ole ollut saman tilanteen toinen puolisko. Ja vielä vähemmän syyllinen koko asetelmaan ylipäänsä, tietoinen siitä, että ilman omia valintojani samoin ei olisi käynyt.
En ole koskaan satuttanut jotakuta muuta samalla tavalla, epäsuorasti ja tahtomattani.
Muistan sen, miltä kylpyhuoneen lattia tuntui polvien alla, kun pitelin lintulapsen pitkiä hiuksia ja kuuntelin kakomisen ääniä. Muistan huolestuneeni, kun se ei koskaan loppunut. Nousimme hetkeksi, palasimme takaisin sohvalle, mutta sitä ei kestänyt kauan. On hämmästyttävää, kuinka nopeasti ihmiskehon tila huononee, kun se on saanut sopivan aloituksen.
Oksennusta, itkua ja huutoa. Venla onneksi mä en näe mitään. Muistan soittaneeni ensiapuun kädet täristen ja sormet takertuneena lintulapsen hiuksiin samalla, kun se istui alasti suihkussa, itkien ja vaikeasti mongertaen. Ja heti jälkeenpäin naputelleeni kännykkään toisen ystävän numeron, puhuneeni puhelimeen nopeasti ja hengittämättä, ääni heikkona vapisten. Se soitti hätänumeroon, en minä. Pelkkä numerosarjan ajattelu sai vatsan vääntymään.
Minä en osannut olla aikuinen. En ole sellainen. Onneksi joku muu oli.
En ole aiemmin istunut ambulanssin etupenkillä. Nyt kuitenkin nojasin korkeaan selkänojaan ja tuijotin ulkona avautuvaa tummaa yötä, kuvittelin kerrostalon likaisiin ikkunoihin lukemattomia uteliaita silmäpareja samalla, kun yritin hukuttaa takanani tapahtuvien hoitotoimenpiteiden äänet. Koska minä en ole aikuinen, enkä etenkään hyvä ihminen. En ainakaan viime yönä.
Kaikki ei ollut niin pahasti kuin ehdin hetken pelätä. Muistan kuunnelleeni hoitajien ääniä odotushuoneesta, ja kun minut tovin kuluttua päästiin sermeillä ympäröidyn taittosängyn äärelle, kauhu nousi sisälläni. Näin kuitenkin vain heikon ja vielä hieman sekavan lintulapsen, jolla oli kädessään tippa ja vieressään oksennuskaukalo. Ei vatsahuuhteluita, ei kouristuksia. Vain pieni, hieman säröillyt mutta yhä ehjä lintu, joka yritti tunnin ajan vakuuttaa minua siitä, etten saisi syyttää itseäni, että tämä ei ollut minun vikani.
Mutta se oli. Ei ehkä kokonaan, mutta se oli silti pääasiassa minun syytäni. Olen täysi-ikäinen, lain edessä aikuinen. Ja minun pitäisi tietää, osata, ymmärtää. Mutta en tiedä enkä osaa. Enkä varsinkaan ymmärrä.
Puoli kolmelta soitin taksin ja palasin kotiin. Siivosin kylpyhuonetta puolitoista tuntia, huuhtelin likaiset vaatteet kuumassa vedessä, tuijotin seinää mitään näkemättä. Mietin, mitä seuraavan aamunkoiton jälkeen tapahtuisi, tunsin pahan olon kiertävän sisuksissani.
Kaikkein pahinta ei kuitenkaan ollut se, kun palasin seuraavana aamuna sairaalaan ja kohtasin lintulapsen uudelleen. Lapsi oli kunnossa, voi hyvin, oli palannut omaksi terveeksi itsekseen. Pahinta ei myöskään ollut lapsen huoltaja, joka haki hänet pois ja tervehti minua lyhyesti, vihattomasti. Rauhallisesti. Pahinta oli oma äitini, joka soitti minulle palatessaan kotiin, jolle päädyin kertomaan puhelimessa kaiken - ambulanssia lukuun ottamatta. Pystyin kuulemaan sen hetken, jona ilo ja lämpö vaihtui vihaan ja kylmyyteen. Eikä se loppunut, kun näimme kasvokkain.
Taidan nyt tietää, mitä rikoin. Se ei ollut ystäväni, ei hänen terveytensä tai välini hänen kanssaan. Se ei ollut edes ystäväni perhe, joka on suhtautunut koko tilanteeseen yllättävällä tyyneydellä. Se oli oma äitini.
Minun äitini inhoaa minua, enkä tiedä tuleeko se loppumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti