Ehjä, kokonainen, nimellinen

Kun olin vielä vauva, minun nimekseni melkein tuli Venla.

Joskus makaan öisin sängyssäni ja mietin, millaista elämäni olisi, jos minusta todella olisi tullut Venla. Olisinko jollain tapaa toisenlainen, sanoisinko erilaisia sanoja, hymyilisinkö eri tavalla, nauraisinko erilaista naurua. Mitä ajattelisin ja mistä unelmoisin, pitäisinkö vielä samoista asioista kuin nytkin, samoista kaurakekseistä ja mustasta teestä. Mitä Venla-minä tekisi torstai-iltaisin, keitä hänen ystävänsä olisivat, millaisiin kankaisiin hän pukeutuisi. Ajattelen sitä kuvitteellista, rinnakkaista ja hajanaista elämää niin paljon, että siitä alkaa hitaasti kehkeytyä oma maailmansa. Venla ei olekaan enää minä tai edes minun, vaan joku aivan muu, joku jota en tiedä enkä tunne. Ihminen, jota ei ole olemassa, mutta joka yhtä hyvin voisi olla. Joka voisi astua tilalleni ja korvata minut, muodostua samaksi lihaksi ja vereksi, jättämättä jälkeensä yhtäkään tyhjää kohtaa tai epätasaista saumaa. Venla voisi olla todellinen, todellisempi kuin minä.

Silloin tällöin, kun otteeni herpaantuu ja ihoni viilenee, voin nähdä jonkun vilahtavan näkökenttäni rajoilla. Huomaamattomana varjona, joka on niin unohtuva ja nopea, etten pian ole varma, kuvittelinko sen kokonaan. Se on Venla. En tiedä, onko se Venla, joka elää omaa elämäänsä jossain muualla ja tanssii vain omani rajamailla yhtä tietämättömänä minusta kuin minä hänestä - vai onko se Venla, jonka minä loin, se Venla, joka hapuilee mieleni reunoja ja koettaa sokeana etsiä uutta tietä ulos, joka pysyy poissa näkyvistä niin kauan, kuin minulla on voimaa pitää hänet loitolla.

Joskus mietin, olisiko kaikki paremmin, jos minun tilalleni astuisi Venla. Olisiko perheeni onnellisempi, olisivatko ystäväni - sekä nykyiset, tulevat että menetyt - terveempiä ja ehjempiä. Osaisiko Venla rakastaa paremmin kuin minä, satuttamatta ja väheksymättä, etääntymättä ja hylkäämättä. Olisiko Venlalla parempi ja kokonaisempi sielu. Korjaisiko Venla kaikki ne vääryydet, joita minä olen aikanani tehnyt. Huolehtisiko Venla itsestään ja omasta kehostaan paremmin, kohtelisiko se sitä välittäen ja nuhdellen kuin äiti lastaan; olisiko hän kauniimpi, hellempi, hyväksyttävämpi?

Mutta totuus on, että minä olen minä. Ja tämä minä, se, joka kirjoittaa ja puhuu ja katsoo kaikkea kuin olisi nähnyt sen jo satoja kertoja ennenkin, on itsekäs. Tässä minussa on pahoja puolia, ilkeitä sävyjä, synkkää väriä. Omistushalua, itsepäisyyttä, kylmyyttä, aiheetonta julmuutta. Tässä nimettömässä minässä elää kaikki, mikä saa ihon kananlihalle ja inhottavan väännön vatsanpohjaan. Ja silti, kaikesta siitä rumuudesta ja karkeudesta huolimatta, en tahdo päästää siitä irti. En hetkeksikään, en edes yhdeksi henkäykseksi, jossa Venla voisi elää.

Koska minä uskon, että voin parantaa itseäni. Tätä minää, joka on niin rikkinäinen ja kulmistaan terävä, ettei sitä aina kestä katsoa. Minusta voi tulla samankaltainen kuin Venla, ja ehkä jopa vielä parempi - aivan uusi minä, joku, joka ei pura pahaa oloaan maailmaan, joka ei anna sisimpänsä murtumien pitää itseään maassa. Minä voin muuttua. Sitä varten tämä blogikin on; uutta minää ja sitä kohti siirtymisen prosessia varten. Laihempi, terveempi, ystävällisempi, kiltimpi, ahkerampi minä.

                              Edellistä ehjempi minä.