Keväällä

Nyt on taas se aika.

Maanantaiaamuna kellot kaikkialla ympärilläni alkavat tikittää, eivätkä ne lakkaa lähes kuukauteen. Yhteishaku. On ihmeellistä, miten vaikeaa ihmisen on loppupeleissä tietää, mitä itse haluaa. Mitä tahtoisi mennä, minne haluaisi mennä. Mikä olisi omalle elämälle parasta.

Kun ajattelenkin tulevaa kevättä, kaikkea sitä kiirettä, pohtimista, päätöksentekoa ja stressiä, tunnen palan nousevan kurkkuuni ja salpaavan hengitykseni. Ahdistuksesta tulee lause, jota on vaikea niellä, joka polttaa rinnassa ja hengittää niskaan hitaasti avautuvana kauhuna, lähestyvän tuhon katoamattomana tunteena. Eikä se lähde, ei ennen kesää. Seuraavat kolme, neljä kuukautta minun elämääni hallitsee loputon vauhtisokeus.

Pääsykokeisiin lukeminen on saatanasta. Muistan sen viime keväältä, ensimmäiseltä yritykseltäni. Tietenkin tällä kertaa pelimerkkini ovat hieman paremmat kuin viimeksi, syistä joita ehkä joskus vielä suoremmin ja vahvemmin puin - mutta kaikkea tekemistäni hallitsee edelleen laiskuus. Väsymys, jota en osaa selittää. Voisin sanoa olevani masentunut, ellen tietäisi sen olevan valhe. Minä muistan kyllä, millaista masennus on, ja tämä ei ole sitä. Ei, tämä on vain sitä perussuomalaista, vituttavaa laiskuutta, tekemättömyyden täydellistä tyhjiötä. Kun ei viitsi, kun ei huvita. Kun on hauskempaa maata sohvalla, syödä pullaa ja katsoa televisiota samalla kun nuoruus ja elämä valuvat hukkaan. Syrjäytyminen on enemmän kuin pelkkä käsite.

Mutta pakko on yrittää. Tilasin pääsykoekirjat netistä ja ehdin jopa lukea ensimmäisen puoleenväliin ennen lamaantumistani. Teen toki suunnitelmia, niissä olen hyvä; haaveiden rakentamisessa ja luomisessa, toteutusvaiheen ollessa vielä kaukana edessäpäin. Viime vuonna aioin käyttää välivuoden hyödykseni, laihtua ja parantua, käydä ulkomailla, kirjoittaa ja lukea enemmän. En ole tehnyt noista mitään. Olin töissä yhden kuukauden ja kävin muutaman päivän kaupunkilomalla Berliinissä. Koko muun ajan istuin neljän seinän sisällä, tuijotin vaihtuvia ruutuja edessäni, astuin ulos kerran viikossa, jos sitäkään.

Jopa lähikaupassa käyminen on haaste. Pitää käydä suihkussa, pestä ja kammata hiukset, laittaa vaatteet päälle. Ottaa lompakko ja avaimet, kävellä sen kiireisen tien yli, joka ahdistaa aina - vaikka kauppaan on todellisuudessa matkaa vain kaksi korttelia. Kauppaan astuessa arvuuttelen, onko myyjänä tällä kertaa kenties se vaalea poika - se, jota lähes pelkään, joka ei koskaan hymyile, ja jonka katseesta näkyy huonosti piilotettu tylsistyneisyys ja halveksunta. Ja samalla, kun tartun ovenkarmiin tai kantokorin kahvaan, tunnen satojen muiden ihmisten hien ja lian ja sormenjälkien hieroutuvan omalle iholleni. Kylmät väreet sekoittuvat halogeenilamppujen alla lainehtiviin kuumiin aaltoihin.

Minun on pakko yrittää tänä keväänä, enemmän kuin viimeksi. Koska jos en yritä, edessäni on toinen vuosi tietokoneruutuja, ahdistavia lähikauppoja ja ympärilläni kohoavia seiniä. Ja rehellisesti sanottuna en tiedä, kuinka pitkään voin tätä tehdä ja kuinka syvälle voin tähän suohon vajota niin, että pystyn vielä kiskomaan itseni ylös omin voimin. Se on jo nyt aivan liian vaikeaa.