Särkymisestä ja satuttamisesta

Minä taisin rikkoa viime yönä jotain kallisarvoista. En vain vielä tiedä, mitä.

Muistan paljon enemmän kuin haluaisin - oikeastaan lähes kaiken. Sen piti olla hyvä ilta, hauska ilta. Minä ja ystäväni, nuori ja hento lintulapsi, muutama hyvä elokuva ja epätarkka määrä alkoholia. Kaikki oli hoidossa, järjestelyt tehty, oikeille ihmisille valehdeltu. (Ja jälleen kerran todistetaan, etten opi koskaan. Minun ei pitäisi valehdella, se ei koskaan johda mihinkään hyvään.)

Muistan, että meillä oli hauskaa. Me nauroimme ja juttelimme, pelasimme juomapelejä, joita en ollut edes ajatellut sen jälkeen kun täytin viisitoista. Minä olin elossa, ainakin hetken. Vanha minäni, se vuosien takainen, nosti päätään ja puhui äänelläni, sillä eloisalla ja värikkäällä. Aidolla.

Mutta sitten ääni katosi, ja niin katosi kaikki muukin. Olen ollut useita kertoja se henkilö, jonka perään soitellaan, jota etsitään lumihangesta pakkasyönä, joka antaa itsetuhonsa vaikuttaa koko ympäristöönsä - mutta koskaan en ole ollut saman tilanteen toinen puolisko. Ja vielä vähemmän syyllinen koko asetelmaan ylipäänsä, tietoinen siitä, että ilman omia valintojani samoin ei olisi käynyt.

En ole koskaan satuttanut jotakuta muuta samalla tavalla, epäsuorasti ja tahtomattani.

Muistan sen, miltä kylpyhuoneen lattia tuntui polvien alla, kun pitelin lintulapsen pitkiä hiuksia ja kuuntelin kakomisen ääniä. Muistan huolestuneeni, kun se ei koskaan loppunut. Nousimme hetkeksi, palasimme takaisin sohvalle, mutta sitä ei kestänyt kauan. On hämmästyttävää, kuinka nopeasti ihmiskehon tila huononee, kun se on saanut sopivan aloituksen.

Oksennusta, itkua ja huutoa. Venla onneksi mä en näe mitään. Muistan soittaneeni ensiapuun kädet täristen ja sormet takertuneena lintulapsen hiuksiin samalla, kun se istui alasti suihkussa, itkien ja vaikeasti mongertaen. Ja heti jälkeenpäin naputelleeni kännykkään toisen ystävän numeron, puhuneeni puhelimeen nopeasti ja hengittämättä, ääni heikkona vapisten. Se soitti hätänumeroon, en minä. Pelkkä numerosarjan ajattelu sai vatsan vääntymään.

Minä en osannut olla aikuinen. En ole sellainen. Onneksi joku muu oli.

En ole aiemmin istunut ambulanssin etupenkillä. Nyt kuitenkin nojasin korkeaan selkänojaan ja tuijotin ulkona avautuvaa tummaa yötä, kuvittelin kerrostalon likaisiin ikkunoihin lukemattomia uteliaita silmäpareja samalla, kun yritin hukuttaa takanani tapahtuvien hoitotoimenpiteiden äänet. Koska minä en ole aikuinen, enkä etenkään hyvä ihminen. En ainakaan viime yönä.

Kaikki ei ollut niin pahasti kuin ehdin hetken pelätä. Muistan kuunnelleeni hoitajien ääniä odotushuoneesta, ja kun minut tovin kuluttua päästiin sermeillä ympäröidyn taittosängyn äärelle, kauhu nousi sisälläni. Näin kuitenkin vain heikon ja vielä hieman sekavan lintulapsen, jolla oli kädessään tippa ja vieressään oksennuskaukalo. Ei vatsahuuhteluita, ei kouristuksia. Vain pieni, hieman säröillyt mutta yhä ehjä lintu, joka yritti tunnin ajan vakuuttaa minua siitä, etten saisi syyttää itseäni, että tämä ei ollut minun vikani.

Mutta se oli. Ei ehkä kokonaan, mutta se oli silti pääasiassa minun syytäni. Olen täysi-ikäinen, lain edessä aikuinen. Ja minun pitäisi tietää, osata, ymmärtää. Mutta en tiedä enkä osaa. Enkä varsinkaan ymmärrä.

Puoli kolmelta soitin taksin ja palasin kotiin. Siivosin kylpyhuonetta puolitoista tuntia, huuhtelin likaiset vaatteet kuumassa vedessä, tuijotin seinää mitään näkemättä. Mietin, mitä seuraavan aamunkoiton jälkeen tapahtuisi, tunsin pahan olon kiertävän sisuksissani.

Kaikkein pahinta ei kuitenkaan ollut se, kun palasin seuraavana aamuna sairaalaan ja kohtasin lintulapsen uudelleen. Lapsi oli kunnossa, voi hyvin, oli palannut omaksi terveeksi itsekseen. Pahinta ei myöskään ollut lapsen huoltaja, joka haki hänet pois ja tervehti minua lyhyesti, vihattomasti. Rauhallisesti. Pahinta oli oma äitini, joka soitti minulle palatessaan kotiin, jolle päädyin kertomaan puhelimessa kaiken - ambulanssia lukuun ottamatta. Pystyin kuulemaan sen hetken, jona ilo ja lämpö vaihtui vihaan ja kylmyyteen. Eikä se loppunut, kun näimme kasvokkain.

Taidan nyt tietää, mitä rikoin. Se ei ollut ystäväni, ei hänen terveytensä tai välini hänen kanssaan. Se ei ollut edes ystäväni perhe, joka on suhtautunut koko tilanteeseen yllättävällä tyyneydellä. Se oli oma äitini.

Minun äitini inhoaa minua, enkä tiedä tuleeko se loppumaan.

Keväällä

Nyt on taas se aika.

Maanantaiaamuna kellot kaikkialla ympärilläni alkavat tikittää, eivätkä ne lakkaa lähes kuukauteen. Yhteishaku. On ihmeellistä, miten vaikeaa ihmisen on loppupeleissä tietää, mitä itse haluaa. Mitä tahtoisi mennä, minne haluaisi mennä. Mikä olisi omalle elämälle parasta.

Kun ajattelenkin tulevaa kevättä, kaikkea sitä kiirettä, pohtimista, päätöksentekoa ja stressiä, tunnen palan nousevan kurkkuuni ja salpaavan hengitykseni. Ahdistuksesta tulee lause, jota on vaikea niellä, joka polttaa rinnassa ja hengittää niskaan hitaasti avautuvana kauhuna, lähestyvän tuhon katoamattomana tunteena. Eikä se lähde, ei ennen kesää. Seuraavat kolme, neljä kuukautta minun elämääni hallitsee loputon vauhtisokeus.

Pääsykokeisiin lukeminen on saatanasta. Muistan sen viime keväältä, ensimmäiseltä yritykseltäni. Tietenkin tällä kertaa pelimerkkini ovat hieman paremmat kuin viimeksi, syistä joita ehkä joskus vielä suoremmin ja vahvemmin puin - mutta kaikkea tekemistäni hallitsee edelleen laiskuus. Väsymys, jota en osaa selittää. Voisin sanoa olevani masentunut, ellen tietäisi sen olevan valhe. Minä muistan kyllä, millaista masennus on, ja tämä ei ole sitä. Ei, tämä on vain sitä perussuomalaista, vituttavaa laiskuutta, tekemättömyyden täydellistä tyhjiötä. Kun ei viitsi, kun ei huvita. Kun on hauskempaa maata sohvalla, syödä pullaa ja katsoa televisiota samalla kun nuoruus ja elämä valuvat hukkaan. Syrjäytyminen on enemmän kuin pelkkä käsite.

Mutta pakko on yrittää. Tilasin pääsykoekirjat netistä ja ehdin jopa lukea ensimmäisen puoleenväliin ennen lamaantumistani. Teen toki suunnitelmia, niissä olen hyvä; haaveiden rakentamisessa ja luomisessa, toteutusvaiheen ollessa vielä kaukana edessäpäin. Viime vuonna aioin käyttää välivuoden hyödykseni, laihtua ja parantua, käydä ulkomailla, kirjoittaa ja lukea enemmän. En ole tehnyt noista mitään. Olin töissä yhden kuukauden ja kävin muutaman päivän kaupunkilomalla Berliinissä. Koko muun ajan istuin neljän seinän sisällä, tuijotin vaihtuvia ruutuja edessäni, astuin ulos kerran viikossa, jos sitäkään.

Jopa lähikaupassa käyminen on haaste. Pitää käydä suihkussa, pestä ja kammata hiukset, laittaa vaatteet päälle. Ottaa lompakko ja avaimet, kävellä sen kiireisen tien yli, joka ahdistaa aina - vaikka kauppaan on todellisuudessa matkaa vain kaksi korttelia. Kauppaan astuessa arvuuttelen, onko myyjänä tällä kertaa kenties se vaalea poika - se, jota lähes pelkään, joka ei koskaan hymyile, ja jonka katseesta näkyy huonosti piilotettu tylsistyneisyys ja halveksunta. Ja samalla, kun tartun ovenkarmiin tai kantokorin kahvaan, tunnen satojen muiden ihmisten hien ja lian ja sormenjälkien hieroutuvan omalle iholleni. Kylmät väreet sekoittuvat halogeenilamppujen alla lainehtiviin kuumiin aaltoihin.

Minun on pakko yrittää tänä keväänä, enemmän kuin viimeksi. Koska jos en yritä, edessäni on toinen vuosi tietokoneruutuja, ahdistavia lähikauppoja ja ympärilläni kohoavia seiniä. Ja rehellisesti sanottuna en tiedä, kuinka pitkään voin tätä tehdä ja kuinka syvälle voin tähän suohon vajota niin, että pystyn vielä kiskomaan itseni ylös omin voimin. Se on jo nyt aivan liian vaikeaa.

Ehjä, kokonainen, nimellinen

Kun olin vielä vauva, minun nimekseni melkein tuli Venla.

Joskus makaan öisin sängyssäni ja mietin, millaista elämäni olisi, jos minusta todella olisi tullut Venla. Olisinko jollain tapaa toisenlainen, sanoisinko erilaisia sanoja, hymyilisinkö eri tavalla, nauraisinko erilaista naurua. Mitä ajattelisin ja mistä unelmoisin, pitäisinkö vielä samoista asioista kuin nytkin, samoista kaurakekseistä ja mustasta teestä. Mitä Venla-minä tekisi torstai-iltaisin, keitä hänen ystävänsä olisivat, millaisiin kankaisiin hän pukeutuisi. Ajattelen sitä kuvitteellista, rinnakkaista ja hajanaista elämää niin paljon, että siitä alkaa hitaasti kehkeytyä oma maailmansa. Venla ei olekaan enää minä tai edes minun, vaan joku aivan muu, joku jota en tiedä enkä tunne. Ihminen, jota ei ole olemassa, mutta joka yhtä hyvin voisi olla. Joka voisi astua tilalleni ja korvata minut, muodostua samaksi lihaksi ja vereksi, jättämättä jälkeensä yhtäkään tyhjää kohtaa tai epätasaista saumaa. Venla voisi olla todellinen, todellisempi kuin minä.

Silloin tällöin, kun otteeni herpaantuu ja ihoni viilenee, voin nähdä jonkun vilahtavan näkökenttäni rajoilla. Huomaamattomana varjona, joka on niin unohtuva ja nopea, etten pian ole varma, kuvittelinko sen kokonaan. Se on Venla. En tiedä, onko se Venla, joka elää omaa elämäänsä jossain muualla ja tanssii vain omani rajamailla yhtä tietämättömänä minusta kuin minä hänestä - vai onko se Venla, jonka minä loin, se Venla, joka hapuilee mieleni reunoja ja koettaa sokeana etsiä uutta tietä ulos, joka pysyy poissa näkyvistä niin kauan, kuin minulla on voimaa pitää hänet loitolla.

Joskus mietin, olisiko kaikki paremmin, jos minun tilalleni astuisi Venla. Olisiko perheeni onnellisempi, olisivatko ystäväni - sekä nykyiset, tulevat että menetyt - terveempiä ja ehjempiä. Osaisiko Venla rakastaa paremmin kuin minä, satuttamatta ja väheksymättä, etääntymättä ja hylkäämättä. Olisiko Venlalla parempi ja kokonaisempi sielu. Korjaisiko Venla kaikki ne vääryydet, joita minä olen aikanani tehnyt. Huolehtisiko Venla itsestään ja omasta kehostaan paremmin, kohtelisiko se sitä välittäen ja nuhdellen kuin äiti lastaan; olisiko hän kauniimpi, hellempi, hyväksyttävämpi?

Mutta totuus on, että minä olen minä. Ja tämä minä, se, joka kirjoittaa ja puhuu ja katsoo kaikkea kuin olisi nähnyt sen jo satoja kertoja ennenkin, on itsekäs. Tässä minussa on pahoja puolia, ilkeitä sävyjä, synkkää väriä. Omistushalua, itsepäisyyttä, kylmyyttä, aiheetonta julmuutta. Tässä nimettömässä minässä elää kaikki, mikä saa ihon kananlihalle ja inhottavan väännön vatsanpohjaan. Ja silti, kaikesta siitä rumuudesta ja karkeudesta huolimatta, en tahdo päästää siitä irti. En hetkeksikään, en edes yhdeksi henkäykseksi, jossa Venla voisi elää.

Koska minä uskon, että voin parantaa itseäni. Tätä minää, joka on niin rikkinäinen ja kulmistaan terävä, ettei sitä aina kestä katsoa. Minusta voi tulla samankaltainen kuin Venla, ja ehkä jopa vielä parempi - aivan uusi minä, joku, joka ei pura pahaa oloaan maailmaan, joka ei anna sisimpänsä murtumien pitää itseään maassa. Minä voin muuttua. Sitä varten tämä blogikin on; uutta minää ja sitä kohti siirtymisen prosessia varten. Laihempi, terveempi, ystävällisempi, kiltimpi, ahkerampi minä.

                              Edellistä ehjempi minä.